Ihminen ei ole numero. Emme ole koneen osia, joiden ainoa hyötyarvo on mahdollisimman rasvattuna ja tehokkaana toimiminen. Aikamme haasteet kääntävät monen yritysjohtajan huomion prosentteihin, suhdelukuihin ja muuhun numerotietoon. Säästötoimet tuntuvat kuitenkin kipeimmin ihmisessä itsessään. Kustannuksia säästyy, mutta ihminen kärsii.

Työyhteisöjen johtamiskulttuurien kaavamaisuus ei suinkaan ole talouden taantumien syytä. Paineet ja kustannustehokkuuden kärjistyminen tuovat oman osansa keitokseen, mutta varsinkin isommat yritykset ovat toimineet vuosisatoja miltei samalla kaavalla. Nuorilla yrityksillä tilanne saattaa olla toinen. Heillä riittää energiaa ja intoa rikkoa rajoja, kyseenalaistaa kangistuneita kaavoja ja yrittää omalla tavallaan. Voisiko tätä yrittäjyyden pioneerihenkeä ulottaa laajemminkin liike-elämän ja työyhteisöjen hyväksi?

Luovuus, rohkeus ja innovatiivisuus ovat avainsanoja, jotka usein yhdistetään aloittavaan yritykseen. Mitä näille ominaisuuksille tapahtuu siinä vaiheessa, kun yritys kasvaa alkuvaiheen kamppailujen kautta menestyväksi ja suureksi? Riskinottohalu tuntuu pienenevän. Luovat ratkaisut eivät enää olekaan niin luovia. Komiteat säätelevät mitäänsanomattomia kompromissiratkaisuja. Sielu ja särmä puuttuvat.  Ja innovaatio on lähinnä vesitetty ilmaisu, joka on pakko sijoittaa vähintäänkin strategiakalvoihin. Tarkoittaako kasvu siis kangistumista ja ammattimaisuus ankeaa asennetta työtä kohtaan?

Työyhteisöjen toimintaa seuratessa olen huomannut, että suurimmat toiminnan rajoitukset tulevat ihmisestä itsestään. Liian usein ajatellaan tyyliin ”ei noin voi tehdä.” Ei uskalleta tehdä toisin. Pelätään epäonnistumisia. Noudatetaan tuttua – ja usein helppoa – kaavaa. Kuvitellaan kuinka meidän tulisi toimia ja mitä meiltä odotetaan.

Yhteiskuntamme on ajautunut itseään ruokkivan valheellisuuden kiertokulkuun (self-feeding iterative fallacy). Ihmiset haaskaavat suunnattoman määrän energiaa tulosteeskentelyyn, työyhteisöteatteriin ja korporaatiokoreografioihin. Ja kaiken tämän lisäksi joka puolella velloo byrokratian massiivinen liisteri. Mitäpä jos säästötalkoot aloitettaisiinkin poistamalla turha valheellisuus? Annetaan ihmisen olla sitä mitä hän on ja pyritään valjastamaan työyhteisön energia ja tuottavuus uudella tavalla.

Johtamiskulttuuria ei muuteta yhdessä yössä. Pitkään liimautuneet toimintamallit pysyvät tiukasti kiinni. Muutos vaatii uskallusta unelmoida. Täytyy uskoa unelman mahdollisuuteen ja antaa sille tilaa. Ajatuksen voima on yksilötasolla merkittävä – yhteisössä käsittämättömän vahva.

Nyt on otollinen aika tuoda ”ludokratiaa” byrokratian tilalle. Inhimillisyys, leikillisyys, unelmahakuisuus, epäonnistumisen kestäminen ja epävarmuuden sietokyky liittyvät keskeisesti peleihin ja pelaamiseen. Mutta nämä eivät suinkaan ole peliyritysten yksinoikeutta. Millä tahansa yrityksellä on mahdollisuus löytää leikkivä ihminen. Ehkä se on leikki, joka lopulta pitää meidät leivässä?